Kuolemankukkula Kiestinki Viena

Kuvaus:

Kokkosalmen ja Kiestingin välisessä maastossa on muuan kukkula 144.2 (yleiskartalla pisteen 164.6 kukkula), josta alettiin käyttää nimitystä Kuolemankukkula siellä elokuun 1941 alussa käytyjen taistelujen jälkeen. Tämä kukkula 144.2 yhdessä kilometri sen pohjoispuolella sijaitsevan kukkulan kanssa (yleiskartalla pisteen 167.0 kukkula) muodostivat vihollisjoukoille edullisen puolustusasematasan, missä vihollinen oli muun kenttävarustelun ohella miinoittanut asemiensa etumaastoa ja sivustoja.

Kun suomalais-saksalaiset joukot etenivät Sohjananjoki-linjan itäpuolelle, vihollisjoukot pureutuivat tähän kukkulamaastoon tosissaan 4.-5.8.1941. Kuolleet kulmat, joihin miehemme pyrkivät suojaan vihollistulelta, olivatkin miinoitetut ja johtivat monen kuolemaan. Näin ollen hyökkäykset tulivat raskaasti tappiollisiksi joukoillemme. Kaikkiaan koko kukkulamaaston taisteluissa kaatui 81 ja haavoittui 232 suomalaissotilasta. Tämän lisäksi saksalaisjoukot menettivät kymmeniä sotilaita sekä kaatuneina että haavoittuneina.

Erityisen raskaasti kuoleman varjo kosketti Pudasjärven pitäjää, jonka miehistä perustetulle JR 53:n II Pataljoonalle, joka hyökkäsi kukkulalle 167.0 taistelumaaston pohjoisosassa, aiheutui 44 miehen tappiot kaatuneina ja 85 haavoittuneina yhden taistelupäivän aikana (5.8.).

Kiivaiden taistelujen myötä puna-armeijalaiset vetäytyivät kukkuloilta seuraavana aamuna ja suomalais-saksalaiset joukot etenivät puolentoista kilometrin päähän Kiestingistä 6.8. iltaan mennessä.

Etenemisen jatkuessa tienparannustyöt Kuolemankukkulan alueella alkoivat. Mäkialueen länsipuolen uusi kapulatie tehtiin vanhan, räjäytyksillä rikotun tien viereen. Tietyöhön osallistui myös alikersantti Kalle Päätalo, joka palveli JR 53:n Tykkikomppanian toimitusjoukkueen talousaliupseerina. Ahkeroituaan aikansa Päätalo lähti kurkistamaan Kuolemankukkulan taistelutannerta tauon aikana. Hän kertoo näkymästä Liekkejä laulumailla -romaanissa:

Emme olleet ainoat tientekijät, jotka matkasimme kuhveikkoista suota kohti takana kohoavaa kukkulaa. Toisia uteliaita palaili meitä vastaan. Jo matalahkon kukkulan suonpuoleisessa rinteessä näkyi ruumiita. Kukkulan päällä, jossa pohjakallio puhkeili laajoina läimäreinä maan pintaan, kohtasimme sekasortoisen näkymän. Kaikkialla oli rikkinäisiä vankkureita, tykkejä, kranaatinheittimiä, kivääreitä ja konekivääreitä.

Sotakaluston joukossa oli kaatuneita sotilaita ja jokusia hevosenraatoja. Ruumiit retkottivat paikoin läjäpäissä ja niiden kasvot, kädet ja vieläpä vaatteet olivat kuin ruudinsavun mustaamia. Verikään ei näkynyt punaisena, vaan näytti kuin sen päälle olisi ravisteltu mustaa hiekkaa. Eräiltä kaatuneilta oli leikkautunut osa kasvoista, joltakin irronnut päälaki niin, että kärpäset ahkeroivat tyhjän aivokopan sisällä. Ja ainakin osa ruumiista oli niin "tuoreita", että tuskin olivat ehtineet vielä jäykistyä.

En koskaan elämässäni ollut nähnyt näin kauheaa jälkeä. Näkymän kolkkoutta lisäsi se, että nyt myös suomalaisten ja saksalaisten ruumiita oli vielä samalla alueella. Tosin kesti hyvän aikaa ennen kuin tajusin, että suomalaisia kaatuneita oli koottu riviksi tien sivuun. Ruumiit oli asetettu selälleen, kädet suoriksi sivuille. Kädet oli kiristetty sotilasvyöllä kiinni ruumiiseen, jotta se jäykistyisi suoraksi ja mahdollisimman kapeaksi.

Olin kuullut, että kaatuneiden joukossa oli paljon pudasjärveläisiä, ehkä moniakin minulle tuttuja. Siksi olin kiitollinen ruumiitten kokoajille siitä, että nämä olivat laittaneet sotilaslakin kunkin vainajan kasvojen peitoksi. Mutta silti veristen vainajien silmäily tuntui vaikealta. ENa 2018.